Kävimme Kanjonin kurkkauksen, paikassa Oulangan kansallispuistossa.
Istuessani korkealla, kosken pauhatessa syvällä alhaallani ja tuntien jykevät kallion seinämät vierelläni. Tunsin vatsanpohjassa ja jalossa pelon tunnetta.
Istuin ja hengitin❣
Sanoin miehelleni, jos nyt sanoisimme eka kertaa toisillemme tahdon, tämä olisi se paikka.
- halusin sanoa sen kuitekin juuri nyt ääneen, sillä mikään ei ole itsestään selvyys ja olemmehan olleet melkein 26 vuotta yhdessä ja kulkeneet samaan suuntaan. Ja olemmehan kohta olleet 21vuotta naimisissa niin sanoin TAHDON❣
… ja sain vastaukseksi TAHDON❣
Sanoin myös ääneen, kiitos mahtavat luonnon henget. Kiitos upea ja kaunis pohjoisen luonto ja Lappi.
Ihminen on pieni ja hauras kaiken tämän rinnalla.
- Joten tahdonkin ottaa mukaan luonnon voimaa, viisautta, tasavertaisesta kauneutta, herkkyyttä ja rauhaa. Otan myös muukaani tapaa ajattella ja viedä sitä kohtaamille ihmisille eteenpäin, että jokainen on oman tiensä kulkija ja päättää elämästään.
Voimme kulkea rinnalla. Emme voi elää, kuin hajota ja hallitse, sillä se vie ennemmin tai myöhemmin tuhoon.
Otan vielä mukaan, tämän läsnäolon, sillä luonto elää juuri oikeaa aikaa ja hetkeä❣
Kiitos, että olen saanut tai olemme saaneet kokea tämän kaiken❣
- osa sydäntäni jää tänne.
Jään odottamaan uusia seikkailuja ja luontokokemuksia.
…noustessani kallionkielekkeltä, sanoin mihelleni:
- onko minusta tullut ”arka” ja ”jotenkin nössö” kun noin mua pelotti…
Mieheni sanoi: ei, noinhan sitä kuuluukin tuntea❣
- Joten ymmärsin jälleen, pelkokin on luonnollista ja kuuluu meille. Meidän ei tarvitse olla uhkarohkeita.
…kaikesta huolimatta minä kohtasin pelkoni, sillä halusin toteuttaa unelmani. Ja rinnallani seisoi ihminen, joka rakastaa minua ja tukee tavoitteessani ja suojelee.
Mietin vielä: pelkäämmekö me usein arjessa kuinka todellisia asioita?
Tai niin kuin lapsemme sanoivat: Napapiirin sankarit ❤
